Uusi vuosi, uusi minä: vanha mantra, joka ei toimi

Ihmisillä on taipumus yliarvioida kykynsä tehdä isoja muutoksia pitkällä aikavälillä – ja aliarvioida ne samat kyvyt tehdä pieniä muutoksia lyhyellä aikavälillä.

En tiedä, kuka tuon ajatuksen on pukenut alun perin sanoiksi. Ehkä joku muutosvalmentaja tai bisneskirjailija. Tai ehkä se oli konsultti, jolla on hyvät hampaat ja headset-mikrofoni.

Olen kuullut personal trainerien ja life coachien toistavan sitä sellaisella hartaudella, jota yleensä kuullaan karismaattisissa herätyskokouksissa. Sitä ovat siteeranneet lukemattomat ihmiset, jotka maksoivat käytetyn auton hinnan osallistuakseen kansainväliseen huippukokoukseen, jossa maailmankuulu pääpuhuja lausuu juuri nuo sanat. Ja kas: äkkiä kaikilla on moraalinen velvollisuus julkaista ne LinkedInissä, Instagramissa, X:ssä tai Threadsissä. Näin viisaudesta pääsevät osallisiksi nekin, joilla ei ollut rahaa seminaarilippuun — mutta jotka tarvitsevat elämäänsä vielä enemmän muutosta.

Tiedän, että tämä kuulostaa kyyniseltä. Mutta vakuutan, etten kyseenalaista itse ajatusta: totta joka sana. Tarkoitus ei ole myöskään roimia valmentajia, kirjailijoita, yrityskonsultteja, personal trainereita, life coacheja, seminaarien keynote-puhujia tai innokkaita pyhiinvaeltajia, jotka jakavat kuvia seminaaripasseistaan someen kuin todisteina valaistumisesta.

Minua kiinnostaa tämä: miksi joskus tuntuu siltä, että tietyistä aiheista kuuluu olla kiinnostunut aina tiettyyn aikaan — ja miksi edes hyvät ideat eivät, paljosta puhumisesta huolimatta, johda toimintaan?

 

Muutoskeskustelu on sosiaalinen fakta

Raskaan sarjan klassinen sosiologi Émile Durkheim kirjoitti sosiaalisista faktoista: normeista, tavoista, säännöistä ja pakotteista, jotka vaikuttavat yksilöön ulkopuolelta. Niitä ei kiinnosta, mitä sinä henkilökohtaisesti haluat. Ne ovat jo huoneessa, kun astut sisään.

Muutoskeskustelu on tällainen sosiaalinen fakta. Et voi oikein jättäytyä sen ulkopuolelle. Voit jättää sen huomiotta, mutta silloin sinusta tulee Se Henkilö. Se, joka “ei työskentele itsensä kanssa”. Se, joka “ei kasva”.

Useimmat meistä sopeutuvat. Tunnistamme muutostarpeita, osallistumme keskusteluun ja levitämme sanomaa eteenpäin. Viestimme oikeanlaista kiinnostusta — ja itse asiassa jo pelkkä viestiminen voi tuntua oudon tyydyttävältä, ihan kuin olisi maksanut velkansa.

Ja kun velvollisuus on täytetty, muutos jää tekemättä.

 

Tavoitteiden tyrannia

Muutoskeskustelua ei tietenkään voi käydä ilman tavoitepuhetta. Tavoitteiden asettaminen on kunnioitettavaa ja kertoo tarinaa kurinalaisen yksilön matkasta kohti menestystä.

On tavoitteita, joita muut ihmiset asettavat: myyntitavoite, suorituskykymittari ja kvartaalin tärkein tunnusluku, joka nuokkuu olkapäälläsi kuin tylsistynyt papukaija. Sitten on tavoitteita, joita sinä asetat itsellesi. Ne ilmestyvät yleensä tammikuussa dramaattisen musiikin säestämänä: pitäisi laihtua, pitäisi liikkua enemmän, pitäisi juoda vähemmän, pitäisi meditoida enemmän ja lukea enemmän kirjoja. Pitäisi tulla sellaiseksi ihmiseksi, joka pukeutuu pellavaan ja näyttää siinä hyvältä.

Jotkut tavoitteet ovat miellyttävän epämääräisiä: pitäisi laihtua ja liikkua enemmän. Toiset ovat teräviä ja täsmällisiä: “ensi kesänä juoksen Tukholman maratonin”. Tai vielä terävämpiä: “... ja kipitän sen alle kolmessa tunnissa.”

Tavoitteiden täsmällisyyttä korostetaan onnistumisen edellytyksenä. Mitä selkeämpi tavoite, sitä helpompi sitä on suunnitella. Alle kolmen tunnin maraton vaatii noin 4:15 min/km -vauhdin, strukturoitua harjoittelua, johdonmukaisuutta — ja lähes romanttisen suhteen epämukavuuteen.

Epämääräiset tavoitteet eivät välttämättä ole huonoja. Ne ovat vain tavoitteita ilman painovoimaa. Ilman suunnitelmaa ne leijuvat mielessä kuin kaunis sää. Silloin ihmiset tekevät niin kuin ihmiset tekevät: kirjoittavat hakukenttään “miten laihdutan 10 kiloa kesään mennessä” ja löytävät ohjelman, joka lupaa juuri sen. Internet on varma vaihtoehto.

Todellinen kysymys lampsii sisään saappaat jalassa: no, toteutuuko se?

Jos ei, onko kyse motivaatiosta? Tarvitaanko lisää inspiraatiota? Tuore sitaatti? Kovempi rangaistus? Kalliimpi seminaari?

 

El Capitan. Iso ongelma.

Silloin kun tavoite on suuri, se on suuri vaikka olisit miten motivoitunut. Motivaatio ei kutista kalliota. Se saa sinut haluamaan kiipeämistä.

Iso muutos on kuin Yosemiten kansallispuistossa mahtavana kohoava El Capitan: kilometrin korkuinen pystysuora kiviseinä, joka ei näytä yhtään pienemmältä vain siksi, että olet jakanut sen tuhanteen “hallittavaan metriin”. Jatka vain, kivi tuntuu sanovan, sentti kerrallaan.

Jos olet visuaalinen tyyppi, voit yrittää kuvitella valmiin version itsestäsi. Leikkiä ennen ja jälkeen -kuvilla. Askarella aarrekartan, jossa olet hehkuva, tuottelias, tunnetasolla tasapainossa ja nostat salaperäisesti hymyillen keraamista kuppia.

Mutta jos etäisyys tuon kiiltävän tulevan sinun ja nykyisen todellisuutesi välillä ei kutistu tarpeeksi nopeasti, kuvaan astuu pettymys. Ja pettymys on käytännöllinen vuokralainen. Se tuo mukanaan tekosyitä ja kuiskaa: mitä jos palataan tähän keväämmällä. Tai syksyllä. Tai ensi vuonna, ihan kunnolla.

Pettymyksen vanavedessä tulee tuttu petikaveri: itsesyytös. Sitä ei tarvitse erikseen kutsua. Se kömpii vuoteeseen omistajan elkein.

Joten mikä neuvoksi? Pitääkö luopua muutoksesta vai muutoskeskustelusta, unohtaa tavoitteet kokonaan — vai kurittaa itseään, koska heikko liha tottelee vain piiskaa?

 

Ainut asia, joka toimii (minulle)

Jos jokaisesta aloituksesta myönnettäisiin paperinen diplomi, voisin tapetoida niillä kotini seinät. Olen siis eräänlainen kokemusasiantuntija. En menestyksessä, vaan aloittamisessa.

Ja kaikesta oppineena tämä on ainut asia, joka minulla toimii:

Olipa tavoite mikä tahansa, sen on oltava saavutettavissa yhden vuorokauden aikana.

Ei siis “kohti” saavutettavissa olevaa. Eikä “jonain päivänä, lopulta”. Tarkoitan seuraavien 24 tunnin aikana.

Muutama esimerkki:

• Ensi yönä nukun 7 tuntia.
• Tänään syön kolme ateriaa.
• Päivän aikana kävelen 10 000 askelta.
  

Siinä kaikki. Ei glamouria, ei elokuvamaista kuvakerrontaa — eikä mitenkään erityisen julkaisukelpoista.

Päivittäisen tavoitteen saavuttaminen tuntuu hyvältä ilman performanssia. Se osoittaa, että pystyn pitämään lupauksen itselleni. Ja todisteet motivoivat paremmin kuin inspiraatio, joka on usein vain ohimenevä tunne.

Nyt saatat ajatella, että nämä päivittäiset tavoitteet liittyvät kuitenkin johonkin suurempaan tavoitteeseen. Käsi sydämellä: eivät liity. Ja siinä on niiden tehon salaisuus.

Kysymys ei ole tulevaisuuden identiteetin ansaitsemisesta, vaan nykyisen identiteetin vakauttamisesta.

Tutkimusten mukaan uni rakentaa huomisen energiaa. Ruoka vaikuttaa uneen. Liike vaikuttaa molempiin. Se on epäseksikäs kolminaisuus — ja se pätee kaikkiin: huippu-urheilijoihin, presidentteihin (Suomessa näiden kahden välillä ei ole suurta eroa), alusvaateyrittäjiin ja keski-ikäisiin naiskolumnisteihin, jotka teeskentelevät, etteivät he välitä mitä ihmiset ajattelevat.

Kun nämä kolme peruselementtiä ovat edes kohtuullisesti paikoillaan, jaksan enemmän. Ja voin ottaa isompia asioita hoitaakseni tekemättä niistä numeroa.

 

Aamun ensimmäinen päätös

Päiväni alkaa pienellä rituaalilla. Siinä ei ole mitään mystistä, eikä siihen tarvita suitsukkeita. Rituaali kestää juuri sen aikaa, kun puen alusvaatteet. Päätän vastaanottaa päivän sellaisena kuin se sattuu tulemaan — sen sijaan että antaisin päivän päättää, mitä minun pitää olla.

Asetan kolme tavoitetta. Jos edellinen yö oli huono, keskityn suojelemaan seuraavan yön unta: aterioiden ajoitus, vähemmän kahvia, kävelylenkki.

En pidä pakkomielteistä kirjanpitoa. (Olen tavannut sisäisen kirjanpitäjäni. Hän ei ole ihminen, jonka kanssa haluaisin jakaa arkeni.) Askelmittari on riittävän yksinkertainen ja käytännössä ainoa käyttämäni mittari. Jos en pääse tavoitteeseen tänään, huomenna on uusi startti.

Tätä seuraavaa ihmiset eivät halua kuulla, koska se ei sisällä draamaa:

Päivän ensimmäinen valinta vaikuttaa siihen, miten loput siitä menee.

Näin ei tietenkään ole aina. Elämä on sotkuista ja arvaamatonta. Mutta riittävän usein se toimii. Ja koska tavoitteet eivät ole tätä suurempia, ne jäävät saavuttamatta hyvin harvoin. Silloin pettymys ja itsesyytös pysyvät poissa.

Hyvä ensimmäinen valinta tekee seuraavasta helpomman. Huono ensimmäinen valinta saa päivän tuntumaan siltä kuin se olisi jo mennyt.

Ehkä ongelma ei ole muutoshaluttomuudessa. Ehkä ongelma on mittakaavassa — ja siinä tavassa, jolla pyydämme hermostoamme hyppäämään kalliolta, koska kalenterissa kääntyi uusi sivu.

“Uusi vuosi, uusi minä” kuulostaa uudestisyntymiseltä. Käytännössä siitä tulee usein valtava lupaus ilman mitään yhteyttä tavalliseen elämään. 

Kokeile tätä sen sijaan:

Unohda uusi sinä.

Valitse seuraavat 24 tuntia.

Aseta itsellesi tavoite, joka on tarpeeksi pieni, että saavutat sen vuorokauden aikana. Tarpeeksi pieni toistettavaksi. Tarpeeksi toistettava, jotta siitä tulee tapa elää.